Eilen illalla ystäväni hevonen (ei meillä asuva) otti hatkat ja häipyi täyttä laukkaa jälkiä jättämättä metsään. Aluksi tilanne kuulosti hieman huvittavalta, mutta kun pimeys peitti tienoon niin asian vakavuus valtasi mielen. Koska kyseessä oli tärkeän ihmisen (jonka kanssa olen kokenut ainakin puolet kaikista elämäni hevoskokemuksista) ja vielä kummityttöni hevonen, oli lähdettävä etsintä hommiin pimeään syyskuun viimeiseen iltaan. Hiljaisia kyläteitä ajellessa ja pimeässä metsässä jalkaisin tarpoessa ehti muistella hevosten kanssa sattuneita harmeja. Onko kaikki tämä työ mitä hevostemme vuoksi teemme sen arvoista? Siinä kysymys mitä usein on tullut mietittyä viimeisen neljäntoista vuoden aikana, jolloin olen hevosen omistaja ollut. Välillä hevoset todella vievät omistajansa äärirajoille, monellakin tapaa. Hikeä, verta ja kyyneleitä. Niitä totta tosiaan. Lisäksi säkeittäin seteleitä. Mutta kai siinä jokin juju piilee kun vuodesta toiseen jaksaa tarpoa läpi vaikeuksien. Kuten eilenkin. Poni jäi etsinnöistä huolimatta yöksi hukkaan ja olo yöllä oli rauhaton. Aamulla puolen vuorokauden jälkeen karkulainen löytyi pellolta, vajaan viiden kilometrin päästä kotitallistaan. Ja täysin naarmutta! Onni onnettomuudessa, mutta minä menen nyt lisäämään uuteen pihaton lauta-aitaan muutaman kierroksen lisää sähkölankaa. Ihan vaan varmuuden vuoksi, jotta saadaan talvella nukkua yöt rauhassa!
 |
| Karkulainen löytöpaikalla |
